Loppuuko maailma ennen kuin minä pääsen kouluun? – Kysyi pieni tyttö äitiään katsoen. Äiti ei heti kuullut kysymystä. Ajatukset risteilivät päivän tapahtumissa, kodin askareissa, kauppalistassa, esimiehessä, joka osoittaa liiallista uteliaisuutta hänen yksityiselämäänsä kohtaan.
Äiti havahtuu ja ymmärtää pienokaisen kysymyksen taustalla olevan syvän huolen. Mitä jos maailma loppuu, miten silloin käy äidin ja miten käy pienen lapsen. Japanissa tuo huoli on aiheellinen ja aina lapsi ei ymmärrä etäisyyttä nähdessään uutiskuvia televisiosta.
Aikuisen on helpompi suodattaa uutiskuvia, onhan noita nähty. Tuskin mikään inhimillinen kriisi maailmalla enää koskettaa televisiotaan seuraavaa suomalaista aikuista. Kaikki kriisit on näytetty. Olipa kyse nälkään kuolevista lapsista tai luonnonmullistuksen uhreista, raaimmilla kohdilla on herkuteltu toistamalla niitä uudestaan ja uudestaan.
Kukapa ei vieläkin muistaisi millä tavalla kone iskeytyi WTC torniin. Yhä uudelleen toistettu kuva on syöpynyt kaikkien verkkokalvoille. Harva uhraa ajatustakaan koneen matkustajille. ”Tuosta alkoi Irakin sota”, voisi moni muistella.
Mitä se minulle kuuluu? Missä se Jumala oli kun maanjäristys yllätti ja tsunami? Vuoden 2004 tsunamin jälkeen Huovinen vastasi, että siellä tuhoalueella, ihmisten keskellä. Niin no, vastasi ja ei vastannut, vai vastasiko sittenkin?
Olenko liian turtunut ja kyyninen kaikkeen näkemääni kärsimykseen? Jos en katselisi toimintaleffoja ja lukisi uutisia muutamaan kuukauteen, muuttaisiko se minua? Saisinko takaisin tuota lapsen herkkyyttä ja empatiakykyä?
Ja sittenkin, kaikkien kauheuksien keskellä maailma jatkaa olemistaan. Ihmiset surevat surunsa ja löytävät ilon pienistäkin asioista. Ehkä juuri pienistä ja jatkuvasti harvemmin niistä asioista, joita mediassa pidetään suurina.
